Olen elellyt tuttua eloani, viikot koettanut kuntoilla ja katsella duunipaikkoja, viikonloput antanut mennä vähän vauhdikkaammin. Luulisi, että olisi edes muutama huikea tarina kerrottavana baari-illoistani, mutta eipä oikeastaan ole.

Exiä olen nähnyt, mutta ei niistä sen enempää. Kuulumiset on vaihdettu, ja homma on ollut siinä, eli olen pysynyt päätöksessäni jättää exät exiksi. Kukkopojan kanssa tuli viime viikonloppuna tosin hieman jopa tanssahdeltua baarissa, mutta se oli sellaista kaverillista jorailua.

Löysinpä minä myös baarista pari kappaletta miehiä tuossa taannoin, mutta enpä tiedä kehtaanko edes kertoa niistä.

Niin. Kerronpa kuitenkin. Tarinat eivät ole häävejä.

Ensimmäinen kappale miehistä ajoittautui eräälle perjantaille. Olin jo ehtinyt löytää narikkakortin, saada takin kiskottua oikein päin päälleni ja taapersin turvallisesti kotimatkalla. Kuljettavaa olisi ollut ehkä enää sellaiset 500metriä, kun bongasin jotenkin jostakin jonkun miehen ja huomasin sitten yhtäkkiä ajautuneeni sangen kiihkeisiin hetkiin miehen kainalossa. No, eihän siinä, pussailuhan on aina kivaa!

Niin, melkein aina. Paitsi silloin, jos kyseessä on sellainen nelikymppinen kaikkea muuta kuin viehättävä mies, joka ajelee työkseen rekkaa... Onneksi jokin pieni järjen hiven vielä eleli pääkopassani ja osasin jättää rekkamiehen mukavan pussailutuokiomme päätteeksi kuin nallin kalliolle. En halua edes ajatella toista mahdollista vaihtoehtoa, mitä olisi voinut käydä...

Päätin sitten seuraavana päivänä parannella morkkistani ja iskeä kunnon miehen. Sellainen villi atleetti, muutaman vuoden minua vanhempi ja komea kuin mikäkin... Sellainen oli juu tilauksessa. Ja kah, siinä pilkun tienoilla huomasinkin päätyneeni mukavaan, kiihkeään suutelutuokioon. Harmi vain, että tällä kertaa kainalossani oli parikymppinen teiniagstaajapoju. Että se sitten siitäkin.

No, voin kuvitella, että viikonloppuna ei tapahtunut mitään, koska nelikymppinen ja kaksikymppinen vähän niinkuin kumoavat toisensa. Sovitaan niin.

Muutoin koko epätoivoinen miehenlöytämiselämäni onkin sitten jäänyt pelkkään silmäpeliin kuumien urosten kanssa.

Olen harkinnut vakavasti josko lopettaisin koko metsästystouhun. Yleensähän nuo kaksijalkaiset komistukset saapuvat elämääni aina silloin kuin vähiten odotan. Mutta miten lakata odottamasta ja ajatella vain kaikkea muuta kuin miehiä??? Perkele. Minä haluan itselleni miehen. Olen kyllästynyt sinkkuiluun. Ja selibaattiin.

Tai no... Katselen oikeastaan Oscar-gaalassa näkyviä seksikkäitä ja herkullisia komistuksia.

Ja ehkä pikkuisen myös sivusilmällä joitakin kauniita naisia.

(Ihania pukuja ja vartaloita ja naiskauneutta. Kyllä, olen kateellinen)

Sarah Jessica Parkerilla oli muuten juuri ruudussa aikamoinen asu. Hameen linjaus, uuh.  Ja tissit<3

Vielä en ole valitettavasti bongannut oikein kunnon ihkutuskohteita.

Jouduin jonkin aikaa pohtimaan, kuka tämä söpöläinen on:

Kunnes nolona tajusin, että ei saatana, sehän on se High School Musicaalin teinipoika, itseäni jopa kaksi vuotta nuorempi   Hui, ei sellaisista saa tykätä. Mutta jokin tuossa nuoressa lihassa kyllä vetoaa minuun. Myös hänen tyttöystävänsä ja näyttelijäparinsa Vanessa Hudgens on todella kaunis. Ja jumalauta minua kolme vuotta nuorempi ja tuon näköinen!

Mutta palatakseni  Zac Efroniin, Musikaalin poikatähteen.

Tiedän ehkä mistä viehtymykseni häneen johtuu. Kun aloin miettimään, ratkaiseva tekijä saattaa olla jonkinasteinen samankaltaisuus tämän unelmieni herran kanssa:

Panisin. Ottaisin. Haluan tämän. (Ei liity kyllä mitenkään Oscar-gaalaan, mutta jonkin verran samaa olemusta High school-pojan kanssa, joskin 16 vuoden ikäerolla:)

Vähän vielä lisää herkuttelua Jared Letolla, kun ei tuolla gaalassakaan ketään kuolattavaa näy.

Uuuuuh. Silmät ja... kostuttava mies. Jos tuon saisin, niin en enää kyllä ikinä katsoisi muualle kuin sen silmiin.

Ja vielä yksi kuva, tästä se kaikki alkoi, "My so called life":

Nams.

Ja nyt palaillaan sitten itse aiheeseen eli Oscar- gaalaan ( toiselta nimeltään Kuumien-urosten-bongaus-gaala).

Tämä herra näkyili ruudussa joku aika sitten:

Suoraan sanottuna en pysty ymmärtämään tämän hehkutusta joka saakelin paikassa, Twilight-leffan jälkeen.

Okei, näytti se ehkä pari kertaa leffan aikana ihan hyvältä.

Mutta ei mitenkään hehkutettavalta todellakaan.

Tosin, kun itse muistelen teiniaikojeni top10 hottiksia, niin tuota...

No joo

Mutta silti!

Ja tuokin herra on minua vuoden nuorempi.

No, nyt niitä vanhempia, kuumia miehiä edes ruutuun, perkele ja äkkiä!

Palailen...

Edit. Pitikin palata samantien lisäämään vielä pari juttua:

Lemppariparini Brad Pitt ja Angelina Jolie eivät säväyttäneet juuri lainkaan. Pöh.

No, Pitt oli normi poikamaisen söpö vekkuli ja Jolie tosi kaunis, mutta jotenkin hirveen jäykkä, enkä pitänyt sen kalanpyrstöpuvusta.

Tässä kuitenkin herkuttelua heillä:

Namsnams.

Voiko enää kauniimpi olla.

Olisinpa minäkin.

Edit.

Penelope ("jumalainen nainen") Cruz.

...Oli aivan ihana äsken, häämekkoa muistuttavassa kauniissa asussaan.

Toinen lempparini Jolien ohella.

Alkaa olemaan huolestuttavaa, että bongailen enemmän jumalaisia naisia, kuin miehiä.

Päänjomotusta: Keskimääräisesti.

Hammaskipua: Aika ajoin ja silloin tappavasti vihlaisten.

Pahoinvointia: Vähän väliä.

Räkää: Helvetisti.

Menkat: Ainakin pari päivää vielä viihdyttämässä.

Huuliherpes: On ja pysyy yhtä rumana, oksettavana ja kipeänä kuin ennenkin. Olen saanut siis edes yhden, vakituisen Herra Kukkakaalipää-elämänkumppanin. Jihuu.

Klamydia:

Sain soitettua tänään ja tiedusteltua tuloksia.

Minä *mahdollisimman iloisesti, pirteästi ja mikään-ei-voi-musertaa-tätä-tyttöä-äänellä*: "Heipä hei ja oikein hyvää huomenta! Soittelin vain kysyäkseni, että onkohan minulla klamydia?"

*Numeronimeni kyselyä ja hetken sekä ikuisuudenkestäviä taukoja*

Ja sitten vastaus hyvin vakavalla lääkäriäänellä: "Tuota noin... Testin tulos on... *Tittidiidiii* ... Negatiivinen."

*Syvä huojennus.*

Testitulos oli negatiivinen!!!

Eli edes yksi auringonsäde läpäisi tämän hemmetin ryteikön.

Bailut pystyyn!

Vaikka kyllähän minä syvällä sisimmässäni, sen "minulla-on-aivan-sata-varmasti-klamydia"-minäni, kuoren alla tiesin, ettei minulla sitä ole.

Hommahan meni näin, että Herra Laastari soitti  jo kun olimme eronneet, kiitettävästi jouluntienoilla, omistavansa tämän ihanan sukuelintaudin, koska oli sutaissut jotain likaista ämmää (anteeksi kirjoitukseni sävy), ja päättelimme, että se on taatusti joululahjana minullakin. Herra Laastari antoi minulle kakkosjoululahjaksi suoraan lääkkeet (tästä hänelle kiitos), ilman että minun täytyi edes käydä lekurilla. Kävin varmuuden vuoksi nyt kuitenkin kontrollikäynnillä varmistuakseni, ettei minulla tätä ihanaista kiertopalkintoa todellakaan ole (olin aivan varma, että on, koska olen saamarin vainoharhainen.). Kerrankin jotakin iloa tässä tautiviidakossa.

(*kopkop* Miksi minusta tuntuu, että kohta minulta löytyy vähintään herpes tuolta alempaakin).

Ja hellyydenkipeä myös.

Byhyy.

Eikä kukaan ole täällä laittamassa peittoa paremmin päälle ja silittämässä hiuksia. Sanomassa, että kyllä se olo helpottaa, keittämässä teetä ja passaamassa. Kyselemässä mitä herkkuja haluaisin kaupasta ja tuomassa herkkuja tuplasti enemmän kuin halusin sekä myös keltaista jaffaa. Ottamassa syliin ja kainaloon ja katsomassa kanssani leffoja.

Byhyy!

Tosin hyviäkin puolia löytyy. Kukaan ei ole myöskään näkemässä, miten kamalanhirveänrumaltaällötykseltä minä voinkaan kipeänä näyttää.

Hiukset likaiset ja sotkussa, villasukat ja pyjamahousut jalassa, nenä valuvana, posket näppylöillä ja huulessa herpes.

Ja vielä isompi kuva asian kunniaksi:

NIIN.

Soitin torstaina hammaslekurille ja itkin kun hampaaseeni sattuu niin-niin-kovasti-paljon-byhyy ja aika on vasta toukokuussa. Sainkin sitten ajan saman tien.

Ja sain hammaspaikkauksen. Joka ei tosin toimi, koska hampaaseen koskee yhä.

Ja sain 33 euron laskun, jonka maksaminen ei kyllä toimi, mikäli hampaan särky ei lakkaa. Minähän en turhasta maksa.

Ja sain... Tämän pirun huuliherpeksen, joka vie puolet kasvoistani, kirvelee, polttelee ja sattuu ja tekee minusta yltiöruman prinsessan, jota edes rupisammakko ei suutelisi.

Ei toimi elämä, ei.

Minulla ei ole koskaan ollut huuliherpestä. Kukkopojalla oli usein. Sille minä hain apteekista apuja ja paijasin.

Mutta ilmeisesti se Perkele tartutti sen sitten minuunkin, ja nyt tuo paholaisen kukkakaalipää vasta näyttäytyi! Perkeleen perkele.

Perkeleen Kukkopoika.

(Niin, minähän en koskaanikinä pyydellyt ja anellut hellyydenkivussani, että voisiko hän antaa edes piiieeenen pusun silloin, kun hänellä herpes huulessa bailasi, ja kosketusta piti välttää...Ehen...).

Eli en voi liikkua missään. Paitsi koiran kanssa on pakko. Silloinkin menen huppupäässä, huivi huulilla ja aurinkolasit kasvoilla. Ja näytän hyvin hämäräperäiseltä sekopää mummelilta hullun rakin kanssa.

Eli en voi metsästää miehiä.

Kaupassa jouduin käymään ja onneksi eräs pikku söpöläinen, Herra J-M, ei ollut töissä. Se on päivieni piristys niinä päivinä kun sosiaalinen elämäni rajoittuu pelkkän perunapussin, maitopurkin ja voipaketin rutisteluun. Eli aika usein. Tosin tämänkin miesmahdollisuuden mokasin, kun menin baarissa sökeltämään hänelle jotain käsittämätöntä. Niinpä tietenkin. Voi minua.

Ja voi minua myös, koska olen näin kipeä.

No, jos joudun menemään lääkäriin tämän perkeleen herpeksen takia, tai tämän flunssan, tai pääkivun, tai kuumeen, tai hammaskivun, tai vaikka näiden menkkojen, joiden oli pakko puskea kaiken keskelle, niin toivottakoon, että siellä on mieslääkäri. Ja paras olla saamarin komia.

Ps. Ainiin, tänään piti soittaa ja kysellä klamydiatestin tuloksia. En uskaltanut.

Sehän tähän tautisten porukkaan vielä sopisi, kiitos vain maailma.

En saanut yhtäkään sydänkorttia keltään ihanalta pojalta, nyyh.

Bailasin eilen rankasti. Olin keikalla ja olihan siellä ihan hauskaa. Ainut vain, että jotenkin minä aina ajaudun terapeutiksi ystävilleni, vaikka minusta usein tuntuu, että itselläni olisi sille enemmän tilausta.

Mutta kuuntelin ystäväni (miespuolinen) huolia. Heillä menee huonosti ja nainen aikoo ehkä jättää hänet. Yritin lohduttaa, mutta tilanne muistutti aivan liikaa omaa suhdettani Herra Laastarin kanssa ja hänen jättämistään, joten oli vaikea puhua kuulostamatta omissa korvissaan naurettavalta ja kieroutuneelta idiootilta. Naisen puheet olivat aivan samoja kuin minun aikoinaan Herra Laastarille. Joten mitä minä siihen valehtelemaan tälle mukavalle miesystävälleni, että kyllä se siitä, kun mitä luultavammin ei se siitä, ja nainen jättää hänet.

No, yritin parhaani.

Jäin kuitenkin tästä johtuen liikaa miettimään Herra Laastaria.

Ja päädyttyäni kotiini monen mutkan kautta joskus kolmen maissa, kukas muukaan se soitti, kuin Herra Laastari.

Hän kinusi luokseni.

Sanoin ei. Väiteltiin kaikesta. Puhuttiin typeriä. Jompikumpi löi luurin korvaan.

Päätin, että jos hän vielä soittaa, annan hänen tulla luokseni, kunhan ei yritä saada seksiä. Koska vaikka puutteessa olenkin, sitä en aio hänen kanssaan enää ikinä harrastaa.

Herra Laastari soitti ja tuli luokseni.

Selvisin yhteisestä yöstä helposti ilman seksiä, vaikka Herra Laastari aamulla yritti niin perkeleesti. Mutta se vain alkoi enemmänkin inhottamaan minua.

Muutenkin, vaikka oli kiva nukkua jonkun kanssa, sai tämä yö nyt todellakin jäädä viimeiseksi.

Herra Laastarin jutut olivat niin idioottimaisia, että pyörittelen vieläkin päätäni täällä niitä miettiessä.

Yksi hänen tuttunsa on kirjoitellut minulle jotakin galtsussa ja minä hänelle. Herra Laastari on käynyt vakoilemassa ja on sitä mieltä, että yritän hänen tuttuansa. Hohhoijaa. (Ei sillä, etten voisi yrittää, mitä en kyllä vielä ole tehnyt, mutta sillä, että MITÄ SE HERRA LAASTARILLE KUULUU!)

Ja kaikkea muuta samankaltaista älytöntä, lapsellista juttua.

Olen tajunnut, että en tunne enää Herra Laastaria kohtaan pienintäkään vetovoimaa. Hän näytti naurettavalta uusissa vaatteissaan, juttunsa olivat naurettavia, kuten aina ja kosketukset eivät tuntuneet missään.

Vihdoinkin voin jättää tämän herran omalta osaltani menneisyyteeni.

Ja meidän yhteiset yöt on totaalisen ohi.

AAMEN.

Sinänsä se ei haittaa, että aika tuntuu menevän pikakelauksella, odotanhan innolla, että kesä saapuisi jo pian. Ihana kesä, jolloin saan näyttäytyä ihanassa treenatussa kesäkropassani bikinit päällä auringon kullatessa sileää ihoani...Juupa juu. Kunhan nyt saan ensin tarpeeksi aikaa treenata sen kesäkropan!

Ja kohta on taas viikonloppu. Viikonloppuisin aina tapahtuu jotain, jos koskaan. Viikonloppuisin minulla on sentään edes pieni hiven elämää. Nämä arkipäivät kun olen nykyisin aika tyylikkäästi neljän seinän sisällä, lukuunottamatta lenkkejä ja kauppareissuja.

Tänään tosin kävin kaupan ja lenkin lisäksi elokuvissa. Ohhoh!

Ei, kukaan ihana, seksikäs komistus ei pyytänyt minua treffeille. Ja ei, edes kukaan vähemmän komeakaan ei pyytänyt minua edes kaveriksi elokuviin.

Ehei, menin äitini kanssa, jolla oli ilmaisliput.

Onneksi teatterissa ei ollut ketään ällö-ihanaa-kuherrus-rakkaus-paria. Olisin ollut kateellinen ja vihainen.

Ja onneksi teatterissa ei ollut ketään ihanaa, seksikästä komistusta. Olisin näyttänyt vanhalta piialta, jolla ei ole mitään sosiaalista elämää, ja jota äiti vie säälinsä takia joskus ulos tuulettumaan.

Sehän ei missään tapauksessa ole lähelläkään totuutta!

Tänään on ollut pienimuotoisesti "ajattelen-Herra Laastaria-päivä". Se tosin johtuu varmaankin siitä, että olin viimeksi hänen kanssaan elokuvissa. Kävimme katsomassa ehkä n. kuukausi sitten Twilightin. Herra Laastari pyysi, ja minä sitten suostuin, vaikka aluksi epäilytti.

Se oli elämäni kauhein elokuvateatterikokemus.

Emme olleet nähneet toviin ja jutustelu ennen leffaan menoa oli vaivaantunutta, ainakin minun puoleltani.

Elokuvan alkaessa en voinut yhtään keskittyä. Ahdisti, sydän hakkasi ja oli hengitysvaikeuksia. Oli hankala olla, kun polveni kosketti Herra Laastarin polvea. En osannut pitää kättäni missään. Ja kaiken lisäksi Herra Laastari nojasi minuun. En pystynyt keskittymään lainkaan itse elokuvaan.

Aina kun elokuvan nuoret pohtivat mahdotonta rakkauttaan, tai tekivät jotain romanttista, Herra Laastari liikahti tai katsoi minuun. Pystyin kuulemaan kuinka hänen päänsä puhui: "Ah, ihan niin kuin me!" ja "Niin, juuri kuin meillä". Olin varma, että hän vertasi meitä elokuvan pariin.

(Niin, minähän olen kuin 17-vuotias lukiolaisteini ja Herra Laastari teinivamppyyri...).

Olin myös varma, että Herra Laastari mietti koko ajan ottaako minua kädestä kiinni. Muutaman kerran käsi lähestyi omaani, jolloin vedin kätöseni sujuvasti ja nopeaan hänen ulottumattomiinsa. Elokuvan lopulla hän kuitenkin sai käteni kiinni, ja loppuajan sitten pitelin hämmentyneenä exääni kädestä tietämättä mitä tehdä.

Elokuvasta ei ole juurikaan muuta hajua kuin se, että olisin varmasti tykännyt siitä enemmän n. 13-vuotiaana. Ja silloinkin enemmän, jos olisin ollut katsomassa sitä POIKAYSTÄVÄNI KANSSA. Nim.merkki: Ei enää ikinä exän kanssa leffaan!

Tänään siis olin turvallisesti äitini kanssa elokuvateatterin sysimustassa pimeydessä, katsomassa vanhaa ihastustani Leonardo DiCapriota.

Herra DiCaprio on todellinen baby face, eipä tuo juuri ole muuttunut kymmenessä vuodessakaan. Oma mielipiteeni hänestä tosin on muuttunut: Hän EI ole enää maailman ihanin ja komein mies.

Mutta Revolutionary Road-elokuva oli hyvä. Parempi kuin odotin.

Parisuhteen riitojen ja ahdistuksen kuvaus sai mieleeni elävästi tappelut Kukkopojan kanssa. Niitä ei ole ikävä. Mutta mieleeni tuli myös Herra Laastarin kanssa karjutut kinat, joita on jollain kieroutuneella tavalla ikävä. Hänen kanssaan kun riidat menivät sitä rataa, että ensin huudettiin, itkettiin ja huudettiin, sitten jossain vaiheessa itkin hänen sylissään ja sitten...sitten oltiinkin taas rakastavaisia:)

No, se Herra Laastarista. Mitä minä häntä enää mietiskelen, ollutta ja mennyttä. Enkä minä häntä enää kovin usein ajattele, joskus vain on päiviä niin kuin tämä.

Enkä minä häntä todellakaan takaisin halua, edes tänään.

Kieroutunutta on myös se, että edellisestä lauseesta huolimatta, huomaan ajattelevani ja kuvittelevani mielessäni sitä hetkeä, kun kuntoilun tulokset alkavat näkyä. Kuinka kävelen baarissa treenatun muodokkaana uudet korkokengät jalassa ja tiukka peppu seksikkästi heiluen Herra Laastarin ohi. Kuinka hän huomaa minut, ja kauneuteni.

Voisin ajatella oikeutetusti näin, jos itse olisin jätetty. Mutta kun en ole.

Huh, kuinka itsekästä, itserakasta ja itsekeskeistä onkaan ajatteluni. Mutten mahda sille mitään.

Tiedän, että Herra Laastari yhä ikävöi minua, ja olen sanonut hänelle toivovani, että hän löytää uuden naisen, ettei tarvitsisi enää surra.

Silti ajattelen tilanteita, joissa hän näkisi minut mahdollisimman nättinä ja saisin hänet huomaamaan mitä on menettänyt. MIKSI? En ymmärrä.

En minä häntä tahdo loukata. Ja silti olen tällainen.

Tosin tietääkseni aika monet haluavat näyttä miss Universumilta exiensä edessä. Kai se on taas jotain elämän omituista kieroumaa.

Se existä tältä illalta.

Jos vaikka keskittyisin taas sen UUDEN Mr. Maailman ihanimman löytämiseen.

Tosin alan olemaan hieman huolissani, koska huomaan lenkillä ajattelevani jokaisesta vastaantulijasta, että tuo SE varmasti on.

Ja kuvittelen jokaisen autoa ajavan olevan "Se oikea".

Tämän lisäksi, luulen jokaisessa asunnossa, minne näen sisälle, majailevan Mr. Unelmani.

Huh, hulluutta.

Yksinäisyyttä: Paljon.

Rahaa mennyt: Paljon.

Bridget Jones-elokuvia: Yksi.

Miehiä: Ei yhtään.

Siinäpä olikin sitten taas aikamoinen viikonloppu.

No, olihan minulla ihan mukavaa. Perjantaina lähdin Neiti Piiloblondin kera bailaamaan. Neiti Piiloblondilla tosin on jokseenkin ikävä tapa saada aikaa kulumaan kämpillään ihan tuhottomasti; pitää ehtiä juoda, ehtiä pukeutua, ehtiä meikkata jne. Nämä aktiviteetit voisi toki suorittaa ajoissa, mutta Neiti Piiloblondilla ne jäävät aina viime tinkaan.

Kun viimein sitten saavuimme maailman seksikkäimpinä naisina paikalliseen yökerhoon, ohitettuamme ensin matkalla Herra Taiteilijan (joka ei edes tervehtinyt, vaan pakeni sisälle baariin) sekä Kukkopojan (jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan, he siis ovat keskenään kavereita Herra Taiteilijan kanssa), oli kello jo paljon. Ja tanssipuoli oli sulkeutumassa.

No, ehkä se oli parempi, sillä itselläni oli ensimmäistä kertaa seitsemän senttiset korot jalassa. Eli ei lainkaan huono kohtalo, ettemme ehtineet tanssia ja minä horjahtaa ja taittaa nilkkani samalla kun kaadun maailman komeimman miehen jalkoihin hame korvissa.

Koetin siinä sitten katsella viehkeästi illan miestarjontaa. Katseita kyllä takaisinkin sain, mutta eipä siellä oikein kummoisia komistuksia näkynyt.

Eräs, hieman säälittävä rokkiletti tuntui meitä seurailevan, ja erään toisen rokkiletin edessä onnistuin nolautumaan mukavasti, kiitos ystäväni Piiloblondin ja hänen suuren suunsa. Minun mielestäni se, että ystävä koittaa hommata toiselle miehen, on jokseenkin kuuluvaa teini-iälle. Neiti Piiloblondilla taitaa olla hieman eri käsitys. Hänellä tuntuu olevan pakkomielle sotkeutua aina asioihini. Koskaan hän ei onnistu pokaamaan minulle miestä, yleensä siinä käy joko niin, että pokattava kiinnostuu hänestä tai sitten en jää edes seuraamaan tilannetta, vaan pakenen nolona paikalta.

Illan kohokohta oli ehkä se, kun erään naisystäväni, Neiti Hilavitkuttimen, entinen säätö tuli juttusilleni. Tämä kyseinen säätö ja Neiti Hilavitkutin säätivät tuossa muutama kuukausi sitten keskenään jonkin aikaa, kunnes kävi ilmi, että Neiti Hilavitkutin halusi suhteelta enemmän kuin hänen säätönsä ja juttu kuivui kasaan.

No, Hilavitkuttimen säätö tuli puhelemaan kanssani ja kävi ilmi, että hän on pitkään haaveillut minusta, ainakin panomielessä, ja olisi halunnut toteuttaa kanssani kyseisen toiveen. Sinänsä idea ei ollut hullumpi, olihan kyseessä sangen mukavannäköinen mieshenkilö ja ah-miten-lihaksikas-kroppa. Ainoa ikävämpi puoli oli vain se, että hän oli tosiaan ystäväni säätö, ja jollain tapaa myös ystäväni sydämenrikkoja.

Jouduin sitten toteamaan edellä mainitun asian herralle ja kieltäytymään kohteliaasti houkuttelevasta tarjouksesta. Tämä harmitti herraa silminnähtävästi. Ja voin tunnustaa, että hieman myös minua. Herra poistui paikalta iskien ensin nyrkillään näyttävästi pöytään. Myöhemmin vaihdoimme vielä muutaman katseen.

Ja pöh. Kerrankin kun joku jopa komea mieshenkilö tulee tarjoamaan rehellisesti ja suoraan "sitä itteänsä", hän on ystävän säätö. Ei näin! Ja minä tietysti liian kiltti ja solidaarinen ystävälleni. (Itse en hirveästi lämmöllä ajattele, jos ystäväni hyppäisi oman exäni, jota vielä haikailen,  kanssa sänkyyn.)

Yksinpä siis raahustin taas kotia nukkumaan.

Lauantaina vain laiskottelin ja krapuloin.

Yöllä Herra Laastari, josta en ole kuullut viikkoon, yritti soittaa. En tietenkään vastannut. Se exä on niiiiiiin historiaa, ja olkoon niin.

Sain viimeksi lopullisesti tarpeekseni siitä haukkumisen määrästä, kun sanoin, että haluan etäisyyttä enkä jaksa häntä nähdä.

Grrrrr - ärsyttää ajatellakin häntä.

Sunnuntai-aamuna tuli viesti, jossa Herra Laastari hieman pahoitteli soittoaan, ja totesi kuinka yhä ikävöi minua niin. Ja tahtoisi nähdä joku päivä koska olen tärkeä ja plaaplaaplaa.

Inhottaa hieman suhtautua näin, mutta olenhan ilkeä ja vittumainen, tunnevammainen ja idiootti nainen, joten se minulle sallitakoon.

Minä en halua nähdä häntä!

Olen sitä paitsi tajunnut, että suhteemme hyvät puolet liittyivät lähes poikkeuksetta VAIN fyysiseen puoleen; Halailuun, läheisyyteen, kyhnäämiseen ja tietenkin mahtavaan seksiin. Mutta silloin, kun hän avasi suunsa muuten kuin pussaillakseen, sieltä pulppusi useimiten sellaista asiaa, että halusin juosta karkuun. En vain ole yhtään samalla aaltopituudella.

Joten ajatus siitä että näkisimme, ja emme TIETENKÄÄN harrastaisi enää mitään fyysistä (on jo tarpeeksi paha, että ne pari... tai no muutamat:D kerrat sorruin eron jälkeen seksiin... ei enää ikinä), vaan juttelisimme vain, tuntuu hyvin epämiellytävältä koska en pidä hänen jutuistaan enkä ymmärrä hänen huumoriaan.

Vastasin hänen viestiinsä jotain epämääräistä, että ehkä joku päivä voidaan nähdä, en tiedä, katsellaan (ja kaikkihan tietävät, että sana "katsellaan" tarkoittaa usein, ainakin naistenkielessä, että tuskinpa nähdään enää. Paitsi Herra Laastari sitä tuskin tajuaa).

Nyt uusi viikko ja uudet, öh, kujeet.

Eli samanlainen viikko taas tiedossa kuin edellinenkin.

Kuntoilua: Paljon.

Yksinäisyyttä: Paljon.

Köyhyyttä: Paljon.

Elokuvia: Paljon.

Miehiä: Nolla.

Päätin ruveta, ties monennettako kertaa, kirjoittamaan blogia.

Tällä kertaa minulla on kunnon teema, joka ei ole koirat, kuntoilu eikä masentuneen ongelmat.

Teemani on miehet ja niihin liittyvät ongelmat. Me naiset, ja homot, tiedämme, että niitä on paljon.

Ja niin on miehiäkin, joten ongelmia on hyvin hyvin paljon.

Miehet ovat minun suurin ongelmani.

Myös miehen löytäminen.

Niin, kyllähän noita kaksijalkaisia olentoja, joilla roikkuu jalkojen välissä iso, pieni, ruttuinen, jäykkä tai ties minkälainen mollukka sekä kaksi palleroa, kävelee vastaan päivittäin.

Useilla vaan tuntuu se mollukka olevan aivojen tilalla.

Tai sitten tuntuu, että se mollukka on niin pieni, että tarvittaisiin mikroskooppi.

Minä haluan miehen, jolla on aivot ja munaa, muttei liikaa.

Haluan miehen, joka on ihana, tietysti hyvännäköinen, ennen kaikkea älykäs, siunattu samanlaisella loistavalla huumorintajulla kuin minä, hellä, rakastava, rakastettava, lapsellinen, mutta tarpeeksi aikuismainen, sosiaalinen, mutta ei liian puhelias, taiteellinen ja mielikuvituksellinen, muttei liian haaveileva(vastapainoa minulle), tiedostava, loistavat seksitaidot omaava (ei se koko, vaan se taito...no totta helvetissä pitää kokoakin olla!), mielellään kasvisyöjä tai ainakin halukas tekemään (sekä minulle että kanssani) kasvisruokaa sekä syömään sitä, hyvä tanssitaito(no tämä ei ole ihan pakollinen), lihaksikas, muttei liikaa (oh, miehen käsivarsilihakset ja jänteet, nams), luotettava tietenkin ja ennen kaikkea kärsivällinen, sitä kanssani täytyy olla.

Eli haluan miehen, joka on kaikkien naisten unelma,mutta joka unelmoi vain minusta.

Haluan täydellisen miehen.

Minulla on ollut miehiä.

Olen aina rakastanut jotakin ihmistä suunnatomasti. Olen seurustellut viimeisen kahdeksan vuoden aikana niin aktiivisesti, että sinkkuna olen ehtinyt olla yhteensä vain n. vuoden.

Aloitin seurustelun "aikuisten oikeasti" (vihaan tuota sanaa) 15-vuotiaana tytönhupakkona, joka juuri ja juuri uskalsi pitää kädestä kiinni. Seurustelu kesti ruhtinaalliset kolme kuukautta.

Neitsyyteni menetin samanikäisenä, kännissä ja ilman kortsua, tietenkin.

Mutta poika oli suuri unelmani, ollut jo kuukausia. Hän oli elämäni suurin rakkaus, sanotaan häntä vaikka Puudeliksi. En kerro miksi, mutta voitte kuvitella.

Rakastin sitä poika niin paljon, että tein kaikenlaista hullua ja tyhmää, jota en paljasta nyt.

Hän ei rakastanut minua, vei ainoastaan neitsyyteni ja sydämeni.

Mutta en valita.

16-vuotiaana aloin seurustelemaan Herra Hipin kanssa. Hän oli lutuinen. Hyvin omalaatuinen. Ja hippi. Siinä oli lopulta vähän liikaa pienelle tyttöselle kestettäväksi. Seurustelu kesti 1v. 5kk.

Sitten seurustelin lyhyehköjä aikoja erilaisten kivojen poikien kanssa.

18-vuotiaana löysin Kukkopojan. Tai hän minut. Kukkopojan kukkoilun seuraamiseen vierähtikin rapeat neljä vuotta, joista puolet yhteistä kotia rikkoen. Hankittiin huonekaluja.  Rikottiin huonekaluja. Hankittiin koira. Saatiin naapureiden vihat. Luojan kiitos ei hankittu lasta. Hankittiin mielenterveysongelmia.  Hankittiin psykologi ja mielialalääkkeet. Tapeltiin ja saatiin turpaan. Harrastettiin paljon seksiä. Sitten vähemmän. Ja vielä vähemmän. Ja sitten hankittiin ero.

Kukkopoika vaurioitti pientä mieltäni. Ja pyh, tuo on vähättelyä! Kukkopoika vaurioitti mieleni, romutti haaveeni, rikkoi minäkuvani ja tuhosi itsetuntoni. Kukkopoika harjoitti fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Ja tappoi kuvitelmani, että olisin rakastettava sekä kykyni rakastaa.

Vaikein ja ongelmallisin ihminen ikinä. Minulle olisi ehkä riittänyt puoletkin tuosta yhteisestä ajasta. No, jälkiviisaus ei kaunista.

Mieleni murtui tuon suhteen jälkeen ja sitä olen tässä koettanut parantaa.

Parannuskeinonani on ollut tietysti uudet miehet<3

Kukkopojan jälkeen eläämääni astui Laastari. En suostuisi millään myöntämään kyseisen herran laastariominaisuuksia, mutta kai se on pakko. En minä sitä tainnut koko sydämestäni rakastaa, luulin vain. Laastari paransi haavojani tai ainakin peitti ne, ja minä paha, ilkeä nainen käytin poikaparkaa hyväksi.

Hyi minua.

Käytin Laastaria yhdeksän kuukautta ja sain elämäni suurimman annoksen rakkautta, hyvää seksiä (vähintään kerran päivässä) ja äärettömän mustasukkaisen poikaystävän.

Harrastimme seksiä kaikkialla.

Tappelimme aina baarissa, koska olin "iskemässä muita miehiä".

Olimme täysin erilaisia. Hän vitsaili ja nauroi, minä pyörittelin silmiäni. Minä vitsailin ja kikatin, hän oli naama valkoisena ja pöyristyneenä tai vaihtoehtoisesti suuttui. Minä ajattelin maailmanparantamista ja taiteita, hän raviurheilua ja logistiikkaa. Minä halusin vapautta pitkän suhteen jälkeen, hän yhteenmuuttoa, perheen ja tiukan sitoutumisen ollessaan viimein ensimmäistä kertaa kunnon suhteessa.

Mutta seksi oli makeaa ja sitä oli paljon. :D

Jätin Laastarin viime syyskuussa, viikko sen jälkeen kun tulimme ulkomailta.

Olen paha, ilkeä nainen.

Sen lisäksi olin hyväksikäyttäjä, kusipää, idiootti, lapsellinen, turhiin haaveisiin uskova, petturi, pettäjä, valehtelija, kylmä ja välinpitämätön, tunteeton ja maailman paskin ihminen.

Sekä maailman ihanin nainen.

Se siitä. Tosin Laastari rakastaa minua edelleen, eikä kuulemma aio luovuttaa suhteeni. Hän uskoo, että tulen vielä järkiini.

Minä uskon, että olen ja pysyn järjettömänä.

Laastarin jälkeen yritin herätellä vanhoja fiiliksiä erääseen tärkeään mieheen, Herra Taiteilijaan, jolla oli ollut tärkeä osa elämässäni siihen aikaan, kun tein kipeää eroa Kukkopojan kanssa.

Tällä kertaa hän ei kuitenkaan onnistunut auttamaan minua elämässäni eteenpäin. Tunteet eivät palanneet eivätkä palaneet kunnolla. Kummankaan puolelta. Sen jälkeen, kun kirjoitin hänelle itkupotkuraivari lappusia ja syytin tekstiviestillä idiotismista ja kaiken romuttamisesta, emme ole olleet juurikaan tekemisissä.

En ihmettele asiaa.

Minulla on tapana syyttää muita ihmisiä elämäni kurjuudesta.

Yleensä teen sitä vain hiljaa mielessäni, omassa turvallisessa pimeydessäni, mutta joskus onnistun avaamaan suuni myös väärissä paikoissa. Kuten tässä tapauksessa.

Mutta tuo avautuminen ei ollut lainkaan niin paha, kuin avautumiseni Kukkopojalle.

Häntä syytin viime viikonloppuna elämäni pilaamisesta ja kerroin vihaavani häntä ja aikovani vielä joku kaunis päivä tappaa hänet.

Hän tosin ansaitsi ne kommentit. Ja sen jälkeen tanssimme yhden hitaan, joten olkoon se hyvityshidas. Hänen pitäisi olla iloinen, että sai tanssia kaltaiseni ihanan ja kauniin naisen kanssa, jonka on valitettavasti menettänyt.

Buahhah.

No niin, tässä vaiheessa tarinaa pääsemmekin siihen, että olen menettänyt kaikki miespuoliset ihmiset elämässäni. Paitsi isäni, mutta hän on niin hiljainen, että ei häntäkään voi sanoa oikein läsnäolevaksi.

Kaikki ovat exiä; Ex-miehiä, ex-poikaystäviä, ex-panoja, ex-säätöjä, ex-rakkauksia ja ex-ihastuksia.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ollut kohta 5 kk sinkkuna, enkä ole edes rakastunut keneenkään.

Tilanne on hälyttävä.

Aion toimia.

Ja löytää itselleni miehen.

Tähän päättyy ensimmäinen Bridget Jonesin-innoittama päiväkirjamerkintä.

Mutta miehenmetsästys jatkuu...