Hui, kuinka päivät menevät nopeasti.

Sinänsä se ei haittaa, että aika tuntuu menevän pikakelauksella, odotanhan innolla, että kesä saapuisi jo pian. Ihana kesä, jolloin saan näyttäytyä ihanassa treenatussa kesäkropassani bikinit päällä auringon kullatessa sileää ihoani...Juupa juu. Kunhan nyt saan ensin tarpeeksi aikaa treenata sen kesäkropan!

Ja kohta on taas viikonloppu. Viikonloppuisin aina tapahtuu jotain, jos koskaan. Viikonloppuisin minulla on sentään edes pieni hiven elämää. Nämä arkipäivät kun olen nykyisin aika tyylikkäästi neljän seinän sisällä, lukuunottamatta lenkkejä ja kauppareissuja.

Tänään tosin kävin kaupan ja lenkin lisäksi elokuvissa. Ohhoh!

Ei, kukaan ihana, seksikäs komistus ei pyytänyt minua treffeille. Ja ei, edes kukaan vähemmän komeakaan ei pyytänyt minua edes kaveriksi elokuviin.

Ehei, menin äitini kanssa, jolla oli ilmaisliput.

Onneksi teatterissa ei ollut ketään ällö-ihanaa-kuherrus-rakkaus-paria. Olisin ollut kateellinen ja vihainen.

Ja onneksi teatterissa ei ollut ketään ihanaa, seksikästä komistusta. Olisin näyttänyt vanhalta piialta, jolla ei ole mitään sosiaalista elämää, ja jota äiti vie säälinsä takia joskus ulos tuulettumaan.

Sehän ei missään tapauksessa ole lähelläkään totuutta!

 

Tänään on ollut pienimuotoisesti "ajattelen-Herra Laastaria-päivä". Se tosin johtuu varmaankin siitä, että olin viimeksi hänen kanssaan elokuvissa. Kävimme katsomassa ehkä n. kuukausi sitten Twilightin. Herra Laastari pyysi, ja minä sitten suostuin, vaikka aluksi epäilytti.

Se oli elämäni kauhein elokuvateatterikokemus.

Emme olleet nähneet toviin ja jutustelu ennen leffaan menoa oli vaivaantunutta, ainakin minun puoleltani.

Elokuvan alkaessa en voinut yhtään keskittyä. Ahdisti, sydän hakkasi ja oli hengitysvaikeuksia. Oli hankala olla, kun polveni kosketti Herra Laastarin polvea. En osannut pitää kättäni missään. Ja kaiken lisäksi Herra Laastari nojasi minuun. En pystynyt keskittymään lainkaan itse elokuvaan.

Aina kun elokuvan nuoret pohtivat mahdotonta rakkauttaan, tai tekivät jotain romanttista, Herra Laastari liikahti tai katsoi minuun. Pystyin kuulemaan kuinka hänen päänsä puhui: "Ah, ihan niin kuin me!" ja "Niin, juuri kuin meillä". Olin varma, että hän vertasi meitä elokuvan pariin.

(Niin, minähän olen kuin 17-vuotias lukiolaisteini ja Herra Laastari teinivamppyyri...).

Olin myös varma, että Herra Laastari mietti koko ajan ottaako minua kädestä kiinni. Muutaman kerran käsi lähestyi omaani, jolloin vedin kätöseni sujuvasti ja nopeaan hänen ulottumattomiinsa. Elokuvan lopulla hän kuitenkin sai käteni kiinni, ja loppuajan sitten pitelin hämmentyneenä exääni kädestä tietämättä mitä tehdä.

Elokuvasta ei ole juurikaan muuta hajua kuin se, että olisin varmasti tykännyt siitä enemmän n. 13-vuotiaana. Ja silloinkin enemmän, jos olisin ollut katsomassa sitä POIKAYSTÄVÄNI KANSSA. Nim.merkki: Ei enää ikinä exän kanssa leffaan!

Tänään siis olin turvallisesti äitini kanssa elokuvateatterin sysimustassa pimeydessä, katsomassa vanhaa ihastustani Leonardo DiCapriota.

Herra DiCaprio on todellinen baby face, eipä tuo juuri ole muuttunut kymmenessä vuodessakaan. Oma mielipiteeni hänestä tosin on muuttunut: Hän EI ole enää maailman ihanin ja komein mies.

Mutta Revolutionary Road-elokuva oli hyvä. Parempi kuin odotin.

Parisuhteen riitojen ja ahdistuksen kuvaus sai mieleeni elävästi tappelut Kukkopojan kanssa. Niitä ei ole ikävä. Mutta mieleeni tuli myös Herra Laastarin kanssa karjutut kinat, joita on jollain kieroutuneella tavalla ikävä. Hänen kanssaan kun riidat menivät sitä rataa, että ensin huudettiin, itkettiin ja huudettiin, sitten jossain vaiheessa itkin hänen sylissään ja sitten...sitten oltiinkin taas rakastavaisia:)

No, se Herra Laastarista. Mitä minä häntä enää mietiskelen, ollutta ja mennyttä. Enkä minä häntä enää kovin usein ajattele, joskus vain on päiviä niin kuin tämä.

Enkä minä häntä todellakaan takaisin halua, edes tänään.

Kieroutunutta on myös se, että edellisestä lauseesta huolimatta, huomaan ajattelevani ja kuvittelevani mielessäni sitä hetkeä, kun kuntoilun tulokset alkavat näkyä. Kuinka kävelen baarissa treenatun muodokkaana uudet korkokengät jalassa ja tiukka peppu seksikkästi heiluen Herra Laastarin ohi. Kuinka hän huomaa minut, ja kauneuteni.

Voisin ajatella oikeutetusti näin, jos itse olisin jätetty. Mutta kun en ole.

Huh, kuinka itsekästä, itserakasta ja itsekeskeistä onkaan ajatteluni. Mutten mahda sille mitään.

Tiedän, että Herra Laastari yhä ikävöi minua, ja olen sanonut hänelle toivovani, että hän löytää uuden naisen, ettei tarvitsisi enää surra.

Silti ajattelen tilanteita, joissa hän näkisi minut mahdollisimman nättinä ja saisin hänet huomaamaan mitä on menettänyt. MIKSI? En ymmärrä.

En minä häntä tahdo loukata. Ja silti olen tällainen.

Tosin tietääkseni aika monet haluavat näyttä miss Universumilta exiensä edessä. Kai se on taas jotain elämän omituista kieroumaa.

 

Se existä tältä illalta.

Jos vaikka keskittyisin taas sen UUDEN Mr. Maailman ihanimman löytämiseen.

Tosin alan olemaan hieman huolissani, koska huomaan lenkillä ajattelevani jokaisesta vastaantulijasta, että tuo SE varmasti on.

Ja kuvittelen jokaisen autoa ajavan olevan "Se oikea".

Tämän lisäksi, luulen jokaisessa asunnossa, minne näen sisälle, majailevan Mr. Unelmani.

 

Huh, hulluutta.